Väärennösten todentaminen 1400-luvulla: Lorenzo Valla ja Konstantinuksen lahjoitus

Deus te perdat, improbissime
mortalium, qui sermonem barbarum attribuis saeculo erudito!

Tuhotkoon Jumala sinut, sinä kuolevaisista kieroutunein, joka tuot barbaarisen
puhetavan oppineisuuden aikaan!

— Lorenzo Valla —

Väärennökset ovat historialle tyypillisiä. On paljon helpompaa ja kätevämpää luoda oma versio jostain dokumentista ja väittää, että näin tämä henkilö ajatteli, kuin etsiä oikeiden lähteiden joukosta viitteitä, josko kyseinen historiallinen henkilö olisi oikeasti sitä mieltä. Varsinkin valtapolitiikassa väärennökset ovat yleisiä. Ne ovat osa historiapolitiikkaa, tapa kirjoittaa menneisyys uusiksi niin, että se sopii paremmin omaan narratiiviin. Niillä saatettiin yrittää kaapata oikeus johonkin maa-alueeseen tai muuttaa perimysjärjestystä itselleen mieluisaksi. 

Rafaelin maalaus Konstantinuksen lahjoituksesta

Eittämättä yksi historian kuuluisimmista väärennöksistä on niin kutsuttu Konstantinuksen Lahjoitus (dokumentti latinaksi). Se oli dokumentti, joka oli väitetysti laadittu 300-luvulla. Kyseisessä dokumentissa Rooman keisari Konstantinus Suuri (keisarina 306–337), ensimmäinen kristitty keisari, lupasi lahjoittaa kaikki Rooman keisarikunnan läntiset alueet silloiselle paavi Sylvesterille (paavina 314–335) palkkioksi hänen parannettuaan keisarin lepran kourista. Sanomattakin on selvää, että kyseinen dokumentti olisi muuttanut merkittävästi Myöhäis-Antiikin valtatasapainoa Rooman keisarikunnassa. Vaikka ajatus, että Rooman keisari olisi antanut pois puolet valtakunnastaan, kuulostaa nyt naurettavalta, pidettiin dokumenttia pääasiassa aitona koko keskiajan. Katolinen kirkko ja paavi perustivat maallisen valtansa juuri tähän lahjoitukseen kiistellessään vuosisatojen ajan keisarien ja kuninkaiden kanssa siitä, kuuluuko kirkolle maallista valtaa vai ei. Vaikka dokumentin todenperäisyyttä epäiltiin silloin tällöin, vasta 1400-luvulla humanistit alkoivat toden teolla kyseenalaistaa lahjoituksen todenperäisyyttä. Ensimmäinen Konstantinuksen lahjoituksen väärennökseksi todennut oli humanisti Nikolaus Cusanus (1401–1464). Hyvin pian tämän jälkeen oppinut kirkonmies ja humanisti Lorenzo Valla julkaisi vuonna 1440 teoksen De falso credita et ementita Constantini Donatione declamatio, joka löi viimeiset naulat arkkuun ja tyhjentävästi todisti lahjoituksen väärennökseksi. 

Vlad III Dracula (1431–1476) – Mies myytin takana

Pyhäinpäivän kunniaksi päätin kirjoittaa henkilöstä, jonka jokainen kauhuelokuvia ja -kirjallisuutta seurannut tietää: Draculasta. Moni tuntee Bram Stokerin 1800-luvun lopun version vampyyrista nimeltä kreivi Dracula. Harvempi sen sijaan tietää, että tälle fiktiiviselle henkilölle on historiallinen esikuva 1400-luvulta. Hänet tunnettiin nimellä Vlad III Seivästäjä. Jo lisänimi antaa hänelle julman ja pelottavan maineen, josta eittämättä Stoker ammensi osia omassa luomuksessaan. Vlad Seivästäjän henkilö kärsii kuitenkin historian painolastista, jossa huhut ja mustamaalaaminen ovat peittäneet aidon Draculan melkein kokonaan. Aionkin tässä tarkastella Draculaa juuri historiallisena henkilönä ja selittää syitä hänen pelottavaan maineeseensa.

Kuka oli Dracula?

Vlad III syntyi noin vuonna 1431. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas, Vlad II Dracul. Valakia sijaitsee nykyisessä Romaniassa, ja sen rajoina toimi lännessä, etelässä ja idässä Tonava-joki ja pohjoisessa Karpaattien vuoristo. 1400-luvun alussa se kuului Unkarin kuningaskuntaan, mutta siirtyi vuosikymmenten kuluessa Osmanivaltakunnan vasallivaltioksi. Vlad II sai lisänimensä Dracul liityttyään Lohikäärmeen ritarikuntaan. Se oli vuonna 1408 keisari Sigismundin perustama kristillinen ritarikunta, jonka tarkoituksena oli estää islamin leviäminen Eurooppaan. Käytännössä tämä tarkoitti Osmanivaltakunnan laajentumisen estämistä. Ritarikuntaan kuului monia ylhäisiä Saksasta ja Italiasta. Dracul tarkoitti siis kirjaimellisesti lohikäärmettä. Dracula tarkoitti puolestaan Lohikäärmeen poika. Se ei siis koskaan viitannut vampyyreihin tai julmuuksiin vaan merkitsi ainoastaan yhteyttä kristilliseen ritarikuntaan.

Valakian ruhtinaskunta. Lähde: Wikimedia Commons.

Vatikaanin kirjasto – Miksi se perustettiin?

Moni tuntee Vatikaanin pikkuvaltiona Rooman sydämessä, jonka suurella Pietarinaukiolla moni turisti käy ottamassa selfien, ja jonka museossa on kaikista sen aarteista huolimatta tukalaa suuren ihmismäärän vuoksi. Moni muistaa, että Vatikaani on myös paavin asuinsija ja katolisen kirkon keskus. Harva sen sijaan tietää, että tämä kääpiövaltio kätkee sisäänsä yhden maailman vanhimmista ja merkittävimmistä historiallisista kirjastoista. Vatikaanin apostolinen kirjasto sisältää yli 75 000 käsikirjoitusta ja yli 1,1 miljoonaa painettua kirjaa. Se oli perustamisensa aikaan 1400-luvulla läntisen maailman suurin kirjasto, eikä sen merkitys ole vuosisatojen kuluessa vähentynyt. Mutta miksi tämä kirjasto virallisesti perustettiin, ja miksi juuri 1400-luvulla?

Aluksi mainittakoon, että Vatikaanin kirjaston juuret ulottuvat aina myöhäisantiikkiin saakka, jolloin paaveilla oli oma kirjastonsa Lateraanissa. Tämä kirjasto ei kuitenkaan ollut yhtenäinen kokonaisuus vaan alati muuttuva, ja läpi keskiajan sen koko ja sisällöt riippuivat kulloisenkin paavin mieltymyksistä. Varsinaisen Vatikaanin kirjaston voidaan katsoa syntyneen 1400-luvulla ja tämä on erityisesti kahden paavin ansiota. He olivat Nikolaus V (paavina 1447–1455) ja Sixtus IV (paavina 1471–1484).

Paavi Nikolaus V oli kirkollisen uransa lisäksi vannoutunut humanisti ja antiikin tekstien tuntija. Hän tunsi, että menneisyyden tekstien tuntemus oli osa sivistystä ja että kirkolla pitäisi olla tässä sivistyksessä selkeä rooli. Niinpä hän alkoi suunnitella keskitettyä julkista kirjastoa, johon voisi tallettaa kyseisenä aikakautena yhä suuremmissa määrin esiin tulleita antiikin tekstejä ja niiden kopioita. Erityishuomio on annettava sanalle julkinen. Nikolaus koki, että antiikin tekstien ei pidä vain antaa homehtua käyttämättöminä suurkirjaston hyllyillä, vaan niitä pitää pystyä tutkimaan kenen vain. Ideana tämä oli hyvin edistyksellinen, käytännössä ”kuka vain” tarkoitti lähinnä yhteiskunnan yläluokkaa. Kuitenkin on merkittävää, että Vatikaanin kirjaston ensisijainen tarkoitus oli olla tutkimuskirjasto. Asiaa edesauttoi varmasti paavin humanistinen tausta.

Italian poliittinen kehitys 1400-luvulla

Kun puhutaan Italiasta historiassa, monelle tulee mieleen yhtenäinen valtiollinen yksikkö, joka noudattaa nykyisen Italian valtion rajoja. Tämänlainen Italia on oikeasti hyvin nuori keksintö, sillä Italia yhdistyi nykyiseen muotoonsa vasta vuonna 1861. Yhdistyminen on muutenkin osuva sanavalinta, sillä Italian niemimaalla vaikutti tätä ennen useita valtioita tai kuningaskuntia, joiden synty oli peräisin keskiajalta.

1400-luvun Italia oli siis pikemminkin tilkkutäkki erinäisiä kilpailevia kaupunkivaltioita ja herttuakuntia. Tämä on tärkein huomio, joka tulee pitää mielessä aikakauden teemoja käsitellessä. On todettava, ettei kokonaisen vuosisadan läpikäyminen tyhjentävästi yhdessä blogissa ole mahdollista tai edes kannattavaa, mutta pyrin tuomaan esille tärkeimmät kehityssuunnat ja antamaan ehdotuksia lisälukemiseen tekstin lopussa.

Vaikka Italian alueella vaikutti lukuisia eri kaupunkivaltioita, voidaan niistä nostaa esiin viisi tärkeintä, joihin keskitytään tässä tekstissä. Niitä olivat Milanon herttuakunta, Venetsian tasavalta, Firenzen tasavalta, Kirkkovaltio ja Napolin kuningaskunta. Muita merkitykseltään tai maa-alaltaan pienempiä olivat Genovan tasavalta, Pisan tasavalta, Sienan tasavalta, Luccan tasavalta, Modenan ja Ferraran herttuakunnat, Mantovan ja Montserratin kreivikunnat, Savoyn herttuakunta ja Trenton hiippakunta.

Italia vuonna 1494. Lähde: Wikimedia Commons

Flavio Biondo (1392–1463) – humanistihistorioitsija ja Rooman raunioiden asiantuntija

Aloitan blogini itselleni todella tutulla henkilöllä, nimittäin humanistihistorioitsija Flavio Biondolla. Tein kyseisen humanistin historiateoksesta pro gradu -työni ja jatkan samalla suunnalla myös väitöskirjan kohdalla. Italian renessanssin suurista nimistä puhuttaessa moni historiaan viimeksi koulussa perehtynyt osaa nimetä vain Leonardo da Vincin ja Michelangelon. Nämäkin tunnetaan erityisesti taiteen kautta. Harva osaa nimetä renessanssin muiden alojen merkittäviä henkilöitä, kuten kirjailijoita, historioitsijoita ja poliitikkoja. Jos joku tuntee kuuluisimmat renessanssihumanistit, kuten Leonardo Brunin, Poggio Bracciolinin tai Lorenzo Vallan, jää Biondo mitä todennäköisimmin mainitsematta. Tarkoitukseni onkin nyt valaista kaikkia kiinnostuneita tästä hyvin mielenkiintoisesta ja merkittävästä humanistista.